Olen siis rottweiler uros Mojito, synnyin 14.2 (ystävänpäivänä mistä mamma jaksaa aina mainita, varsinkin silloin ku kissoja rieputan, ei onneton ymmärrä että me vaan leikitään.) sisarusparveen missä meitä oli yhteensä seitsemän kappaletta. Alkuajoistani ei ole tarkempaa muistikuvaa ole, mutta eiköhän se mennyt ihan niin kuin kaikilla pienillä pennuilla, syöden ja nukkuen. Kasvattajan mukaan olimme kaikki yhtä reippaita ja tasaväkisiä.
Ensimmäisen kerran näin Mamman ja muun perheen johon siis kuuluu äijä, se toinen aikuinen ja Ilkiö 12 vuotias tenava noin 4 viikkoisena. Tosin hehän ei vielä silloin tienneet että saavat juuri minut, koska meitä oli toinenkin uros silloin vapaana. Mutta velipoika otti ja lähtikin Ruotsin maalle omaan kotiinsa sitten kun ikä antoi periksi muuttaa. Nämä ihmisethän oli aivan täysin myytyä meidän pienten edessä, mutta silti sen verran jääräpäisiä, että miettivät ne sentäs yhden päivän haluaako ne varata pennun. Mammahan olis jo varmaan kaapannut mut silloin, mutta Äijä onneks sen verran fiksumpi, että miettii asioita, tosin Mamman sana on se kovin kuulemma kuitenkin. Kokemustahan molemmilla on koirista, kun Äijä on dobermannien kanssa touhunnu ja Mammalla on kanssa koiria ollut, myös rotikka joka kuulemma oli vienyt sen sydämestä ison palan mukanaan sateenkaari sillalle.
Kasvattajalla aika meni nahistellessa ja kasvaessa, kunnes tuli huhtikuun 3:s päivä jolloin perhe tuli hakemaan mut kotiin. Kävihän perhe katsomassa välissä mua muutenkin, siitä on dokumenttina video pätkää tallessa. Voi sitä jännityksen määrää puolin ja toisin. Matka meni ihan hyvin ollessa Mamman kainalossa, mutta muutamaa kilometriä ennen kotia iski oksennus. Noh, asialle mitään voinut ja ajoimme kotiin, minä vielä tiiviimmin Mamman kainalossa. Olipa omituista tulla uuteen paikkaan, tuoksut, piha ja kaikki oli aivan outoa. Ensimmäisestä yöstä lähtien nukuin koko yön aivan rauhallisesti ja se on jatkunutkin tietysti näihin päiviin saakka. Mitä sitä turhaa hötkyämäänkään öisinkään.
Aamulla koittikin uusi jännyys, tapasin ensimmäisen kerran perheen muut koirat, Mamman turvallisesta sylistä. Vanha herra Pappa (9v dobberi) ja Ruttukuono (5v bokseri) nuuhkivat varovasti ja hyväksyivät laumaansa heti. Taisi ainakin Ruttukuono olla sitä mieltä, että kivaa kun tulee leikkikaveri. Perhe vaan ei päästänyt meitä yhdessä leikkimään vielä, vetosivat mun pieneen kokooni. Miten niin muka pieni? Omasta mielestäni jo silloin olin iso poika.
Kyllä Perhe si vähitellen tarkan valvonnan alla päästi isojen poikien kanssa leikkimään, Papasta tulikin mun ihanne ja sen ärähdystä on syytä kuunnella. Ruttukuonon kanssa sitten riehutaankin minkä keritään. Mamma aina väliin joutuu rauhoittaan menoa, mutta muuten kaikki sen puoleen hyvin menee. Rakkain lelu on aina ollut Apina, sellainen vinkujuttu, sitä pienestä pitäen riepotellut. Nyt on menossa apina nro2 koska Ruttukuono tykästyi siihen myös niin vahingossa meni syömään ykkösen korvat. Tämä kakkonen onkin sitten yhteinen, paitsi Ruttukuono sen aina yrittää itselleen omia, kuvitteleekohan että se on sen pentu? Pitäisi vissiin Mammalle vihjata, että Apina3 olisi paikallaan.
Mammastahan on tullut mulle ihan ykkösihminen, seuraan sitä vaikka maailman ääriin, paitsi en autoon. Se on ihan liikaa mun tajuntaan miks siellä pitäis istua kököttää ja mennä muka muualle, sosiaalistamisesta ne puhuu, mutta mun mielestä oma koti on paras. Silti ne kuskaa mua, ei noille edes viitsi mieltänsä osoittaa suuremmin, sen verran hyvin ovat selväksi tehneet ettei täällä kukkoilla vaikka miten olis maailman ihanin rottispoika. Tosin tiettyhän mä kaikista muistakin perheen ihmisistä tykkään, ovat vaan niin mainioita ja reiluja. Ilkiön kanssa harrastamme jalkapalloa ja melkein olenkin oppinut ettei sitä sais purra varsinkaan jos kyseessä on Ilkiön pallo, meillä koirillahan on omat pallot pihalla joita si saakin riepotella niin kuin haluaa.
Mamman kanssa me opetellaan juttuja, kuulemma jostain tottelevaisuudesta on kysymys. Ja olenhan mä oppinutkin paljon, vain se viive tuppaa kuulemma häiritsemään. Mutta minkäs mahtaa jos vaikka tänne kutsun aikana kissa sattuu kävelemään ohi niin pitäähän sitäkin tervehtiä. Onneks tuon Mamman hermot kestää ja sanoohan hän että hitaasti hyvä tulee. Nämä lämpimät säät ovat vähän harjoittelua häirinneet, on niin kuuma ollu että spagettina mieluummin makaa jossain kun tekee mitään. Tosin niin on perhekin ihan samanlaisia, joten samassa veneessä ollaan.
Ihan tässä meinasi unohtua, että kuuluuhan meidän laumaan muitakin. Ne on noita sähiseviä juttuja, kissoiksi väittävät niitä. Ei niistä muuten mitään riemua ole, paitsi tuosta nuorimmasta Qaida nimeltään. Sitä on hauskaa riepottaa niskoista, joskus jos liian kovasti otan niin tulee kyllä kynnestä, mutta muuten me vaan leikitään. Ja ulkonakin saatetaan peräkanaa tassutella tutkimaan maailman ihmeitä sekä leikitään hippasta. Ovat siis ihan ok tapauksia jos niitä ei ärsytä, ne kynnet osaa kirpaista nenän päässä pahasti.
Olenhan mä muutenkin tutustunut eri eläimiin, naapurissa kun on lehmiä ja hevosia. Voi pojat että ne olivat isoja, kun ensimmäisen kerran ohi mentiin. Onneksi Mamma oli tukena siinä, nyt niihin onkin tottunut jo niin ettei niistä viitsi edes välittää. Paitsi on yks sellainen juttu joka mun mielestä on hyvää ja maukasta mistä vaan tää perhe ei perusta. Nimittäin niiden jätökset, salaa hiippailen pellolle niitä syömään. Voi sitä kiukkua sitten ku huomaavat mut pellolla, tulen kyllä ihan kiltisti poiskin, kun tiedän ettei sinne sais mennä mutta kun ei voi vastustaa ihan aina sitä kiusausta. Pusuttelu onkin sen jälkeen pannassa, en vaan ymmärrä miks. Pari kertaa pesuunkin joutunut sen takia kun käynyt lannassa pyörimässä. Ei noi ihmiset sitten tunnu hyvän päälle ymmärtävän lainkaan.
Että tässäpä näin alkuun tätä tarinaa minusta. Lisää tulee aina tietyn väliajoin, joten seuraile mukana elämänääni.
