Apupoikana

Kiristääkö vaatteesi? Onko niin hassusti käynyt, että ovat kutistuneet itsestään kaapissa? (Mammalle käy kuulemma joskus niin). Ei huolta tuo meille, niin me venytämme Papan ja Ruttukuonon kanssa uuteen uskoon, ei takuulla enää kiristä eikä purista. Lisänä saa ehkä puuttuvia hihoja ja reikiä, mutta ainahan voi paikkoja reikiin laittaa. Kuulostaako hyvältä? Meistä puuha ainakin on todella hauskaa.

Ja osaan myös auttaa puunteossa, tosin suunta on väärä minne puita raahaan, mutta eikös se ajatus ole tärkein kuitenkin. Tosin mä kyllä muutenkin tuppaan auttamaan, yleensä jos Äijän hallilla käyn niin en voi vastustaa kiusausta lainata jotain työkalua on katsos niitä tärkeitä koirahommia, Äijä ei ihan aina tykkää siitä varsinkin jos hiomalaikkoja nyysin, tekee kuulemma mun hampaille hallaa, mutta muuten yleensä vaan herättää hilpeyttä. Saa ihmisperhekin liikuntaa ihan huomaamatta kun nurmikolta hakevat puuttuvia tavaroitaan. En mä niitä edes palasiksi pistä, kunhan kuljetan vaan huvikseni.

Jauhopää!

Mä en tuota Mammaani aina ymmärrä, eilen ku se meitä koiria huuti sisälle niin sai ihan älyttömän naurukohtauksen ku näki mut. Kuulemma näytin varsin riemastuttavalta, olin mä kyllä märkä ja päässäkin oli jauhoa, mutta että pitääkö päin naamaa nauraa ja nimitellä jauhopääksi.

Löysin naapurin viljasiilon niin siellä on tosi riemastuttava käydä nuuhkuttamassa tiedä mitä hauskaa sieltä aina löytyykään.

Ja lisää kolttosia multa, söin jälleen meidän poikien sänkyyn reiän, yhden olen jo atomeiksi purru, heittivät sen pois. Mutta mä oikeastaan syytön siihen, ku mitäs jättivät mut tuonne välikköön missä nukutaan ku ihmisperhe on poissa. Yrittäisivät jo ymmärtää, että mä haluan olla lähellä ihmisiä mieluummin kiinni ihossa, joten periaatteessa ihmisten vika. Eikö niin?

Syyskuun alkua!

Se on taas aikaa vilahtanut viime jutusta. Johtuu ihan siitä ku Mamma pari viikkoa kävi Lahdessa päivittäin ja sai si vielä flunssankin. Mä häntä autellu flunssan hoidossa nappailemalla nenäliinoja ja silppuamalla ne palasiksi.

Oikeastaan mitään kummempia olla tehty, minäkin vähän niin kuin sairaslomalla ollut. Juostiin Ruttukuonon kanssa rallia ja kuinka ollakkaan niin pamautettiin vastakkain vaikka molempien kyllä piti väistää, väistösuunta vaan sattui olemaan sama. Tekeville sattuu kaikenlaista. Nyt siis olen lääkkeitä popsinut ja ollut aloillani. Mikä ei kyllä yhtään kivaa ole, ku ei pääse juoksenteleen ja toteuttamaan itseään, siitä hyvästä olenkin sisällä sitten kikkaillut omiani. Kaukosäädintä esimerkiksi kun suussa pitää niin ihmisperhe kummasti huomaa olemassa oloni.

Ulkonahan mä si yksin mamman valvovien silmien alla olen ollut, paitsi kerran se joutui jättämään mut hetkeksi yksin, mikä lie tuli mieleen sisällä yllättäen niin mähän siinä välissä laitoin kukkapenkin uuteen uskoon, Mun silmääni ei Mamman kukkaset miellyttänyt, niin ajattelin että joutavat pois. Olisittepa nähneet Mamman ilmeen, jotenkin vaikutti että sitä olis kiukuttanut, ei vaan mun mielestä pitäis, ku mä autoin vain. Tuskin se ees ite tykkäs niistä kukista vaikka väittikin ihan muuta.

Ja rapppusia mä ihan itse olen opetellut menemään ylös, ovat tuon väliportin auki unohtaneet niin minähän sinne yläkerran pikkuasukkeja katsomaan olen mennyt. Siellä on sellaisia kissanpentuja pari kappaletta. Outoja olioita, muuta tee ku sähisee vaikka ovat vain mun kuonon kokoisia. Mitä lie yrittävät isotella, pätö tirriäiset. Se alas tulo rapuista onkin vähän hankalampaa.. Mamma joutuu tulemaan mun henkiseksi tueksi, ku mua vähän pelottaa ne raput. Mä aina koetan täyttä laukkaa syöksyä alas, mutta Mamma koppaa mut kiinni ja rauhoittaa käveleen. Kai se niin parempi oliskin, mutta silleen ne kauhistukset kestää pidempään.